”Aina ei jaksa vääntää siitä, tulisiko itsellä olla ihmisoikeuksia.”
Tapasin keväällä sateenkaarilapsia ja -nuoria osana lapsiasiavaltuutetun toimiston Nuoret neuvonantajat -toimintaa. Ylläoleva, erään tapaamiseen osallistuneen nuoren, lausahdus pysäytti. Onko todellakin niin, että vielä nykyaikana lapset ja nuoret joutuvat kuulemaan ihmisarvonsa ja -oikeuksiensa kyseenalaistamista? Tällaisissa tilanteissa havahtuu omaan etuoikeutettuun asemaansa: en muista kertaakaan joutuneeni perustelemaan esimerkiksi seurusteluani tai vaatetustani muille, saati pelkäämään väkivaltaa tai leimaamista niiden perusteella.
Sateenkaarilapset kokevat muita enemmän syrjintää
Syrjintä on kuitenkin jokapäiväistä todellisuutta lukemattomille sateenkaarilapsille ja -nuorille, ja sen hinta on kova: kansainvälisten tutkimusten mukaan seksuaalivähemmistöön kuuluvilla nuorilla on huomattavasti korkeampi riski masennukseen ja itsemurha-alttiuteen heteroväestöön verrattuna, ja sukupuolivähemmistöön kuuluvilla riskit ovat vielä tätäkin korkeammat (Kaniuka ym. 2019). Tutkimuskirjallisuuden valossa ongelmat eivät johdu sateenkaarevuudesta, vaan toksisesta asenneympäristöstä, jossa nuoret joutuvat elämään (Kelleher 2009). Sateenkaarinuoret kohtaavat heteronuoria moninkertaisesti enemmän kiusaamista, uhkailua ja väkivaltaa sekä koulussa että vapaa-ajalla, millä on vakavia seurauksia heidän henkiselle ja fyysiselle hyvinvoinnilleen (Luopa, Kanste & Klemetti 2017). Koulu on avainasemassa tiedon ja asenteiden välittäjänä, ja tapaamieni nuorten keskeinen viesti koskikin sateenkaarinuorten puutteellista huomioimista koulujen opetuksessa ja opiskelijahuollossa.
Oli hämmentävää kuulla nuorten kertovan, että esimerkiksi koulun seksuaalikasvatuksessa sateenkaariväestön asiat joko sivuutettiin täysin tai niitä käsiteltiin ohimennen. Myös kouluterveydenhuollossa oli sokeita pisteitä, jolloin sateenkaarevat jäivät helposti vaille minkäänlaista ehkäisyneuvontaa. Eräs tapaamiseen osallistunut nuori kertoi itse pitäneensä oppitunnin sateenkaariasioista omalle luokalleen, mikä on toki ihailtavaa aloitteellisuutta, mutta toisaalta herättää kysymyksen opetuksenjärjestäjän vastuusta – eihän näiden asioiden opettamisen tulisi olla oppilaiden harteilla. Myös tutkimuksissa on havaittu, että sateenkaarinuoret jäävät usein koulussa ja kouluterveydenhuollossa näkymättömiin ja näin ollen vaille riittävää tukea ja neuvontaa joko kiusaamisen pelosta tai henkilökunnan puutteellisista tiedoista johtuen (Alanko 2014).
Monimuotoisuuden huomioiminen on ihmisoikeuskasvatusta
Monimuotoisuus tulee huomioida opetussisältöjen lisäksi opetuskäytännöissä. Monet toimintatavat, kuten luokkien tai ryhmien jako sukupuolen mukaan, ovat usein tarpeettomia ja jopa haitallisia. Kuvaavana esimerkkinä eräs tapaamisiin osallistunut lapsi kertoi jo ennen kouluikää joutuneensa lopettamaan musiikkileikkikoulun, koska siellä ei osattu kohdata muunsukupuolisuutta eikä haluttu luopua sukupuolittavista käytännöistä.
Valtaosa sateenkaarevista nuorista tiedostaa suuntautumisensa ja identiteettinsä ennen yläkouluun siirtymistä ja monet jo ennen 10 vuoden ikää, joten aihe on heille hyvinkin ajankohtainen (Alanko 2014). Monimuotoisuuden huomioiminen koulun opetussisällöissä ei ole vain sateenkaarevien lasten asia, vaan osa YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen 29 artiklassa (SopS 59–60/1991) määriteltyä ihmisoikeus- ja demokratiakasvatusta. Sateenkaariasiat huomioiva opetus onkin sateenkaarevien lasten lisäksi tärkeää myös muille lapsille demokratian ja ihmisoikeuksien edistämisen vuoksi. Kyse ei myöskään ole yhdensuuntaisesta opettamisesta, vaan lapsilla on monesti valtava tarve ja halu tiedolle, mikä kävi ilmi sateenkaariasioista kouluvierailuja tehneen nuoren kokemuksista.
Koulun tulee tarjota nuorille tietoa sukupuolen ja seksuaalisuuden monimuotoisuudesta
Sosiologiassa koulumaailmasta on käytetty jaottelua viralliseen ja epäviralliseen kouluun (Paju 2011, 18–26; Kiilakoski 2012, 10–12). Virallinen koulu tarkoittaa opetussuunnitelmaa, muodollista opetusta ja arvosanoja, kun taas epävirallisella koululla viitataan oppilaskulttuurin sisäisiin merkityksiin ja hierarkioihin. Oppilaille epävirallinen koulu kaveriporukoineen ja arvostuksineen on monesti huomattavasti merkityksellisempi kuin virallinen koulu. Siinä missä virallinen koulu jaottelee oppilaat arvosanojen ja koulumenestyksen perusteella, vallitsee epävirallisen koulun maailmassa toisenlainen hierarkia, jossa aseman määrittelee elävä ja muuttuvainen sosiaalinen koodisto.
Virallinen ja epävirallinen koulu toimivat yhdessä, ja yhden arvovalinnat ja päätökset vaikuttavat toiseen. Jos opettaja vaikenee sateenkaariasioista tai tai puhuu sateenkaariväestä suoraan tai epäsuoraan vähätellen, voi tämä välittyä tämä epävirallisen koulun käytäntöihin leimaamisena ja kiusaamisena. Hiljaisuudella saatetaan viestiä sateenkaarevuuden olevan jotakin omituista ja väärää, ja jätetään tietoa tarvitsevat lapset yksin. Tapaamisten nuorten mukaan olisikin ensiarvoisen tärkeää tuoda sukupuolen ja seksuaalisuuden monimuotoisuus nykyistä paremmin osaksi koulujen seksuaalikasvatusta. Identiteettiään pohtivan lapsen ei tulisi joutua pelkäämään kiusaamista ja hänen tulisi saada aiheesta asiallista tietoa niin koulussa kuin muualla palvelujärjestelmässä.
Tapaamisten lopussa lapset ja nuoret muistuttivat, että sateenkaarevien oikeuksissa ja näkyvyydessä on lopulta kyse ihan tavallisista ihmisistä. On valitettavaa, että niin usein ihmiset määritellään ensisijaisesti jonkin ryhmän tai vähemmistön edustajiksi, ja erityisen harmillista tämä on lasten kohdalla. On vaikeaa tulla kohdatuksi omana itsenään, jos toinen näkee vain sukupuoli-identiteetin, vamman tai ihonvärin. Eräs nuori ilmaisikin tämän osuvasti:
”Jos mainitaan homo tai trans, ei sen pitäisi nostattaa mitään isoja reaktioita tai nähdä poliittisena kannanottona – sehän tarkoittaa vain ihmistä.”
Lähteet:
- Alanko, K. (2014). Mitä kuuluu sateenkaarinuorille Suomessa? Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 146, verkkojulkaisuja 72 & Seta, Seta-julkaisuja 23. Saantitapa: http://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/sateenkaarinuori.pdf. Katsottu 21.6.2021.
- Kaniuka, A., Pugh, K. C., Jordan, M., Brooks, B., Dodd, J., Mann, A. K., Williams, S. L. & Hirsch, J. K. (2019). Stigma and suicide risk among the LGBTQ population: Are anxiety and depression to blame and can connectedness to the LGBTQ community help? Journal of Gay & Lesbian Mental Health, 23(2), 205–220.
- Kelleher, C. (2009). Minority stress and health: Implications for lesbian, gay, bisexual, transgender, and questioning (LGBTQ) young people. Counselling psychology quarterly, 22(4), 373–379.
- Kiilakoski, T. (2012). Koulu nuorten näkemänä ja kokemana. Opetushallitus. Muistiot 2012:6. Saantitapa: https://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/144743_koulu_nuorten_nakemana_ja_kokemana_2.pdf. Katsottu 23.6.2021.
- Luopa, P., Kanste, O., Klemetti, R. (2017). Toisella asteella opiskelevien sateenkaarinuorten hyvinvointi 2017. Kouluterveyskyselyn tuloksia. Tutkimuksesta tiiviisti, 25/2017. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saantitapa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-302-909-5. Katsottu 21.6.2021.
- Paju, P. (2011). Koulua on käytävä. Etnografinen tutkimus koululuokasta sosiaalisena tilana. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, verkkojulkaisuja 108. Saantitapa: https://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/koulua_on_kaytava.pdf. Katsottu 21.6.2021.
- YK:n yleissopimus lapsen oikeuksista SopS 59–60/1991.
Mitä tulee seksuaaliseen suuntautumiseen, jotenkin miellän, ettei se – kuten muukaan seksuaalikasvatus – kuulu alakouluun. Tästä muutamat ystäväni ovat kyllä jyrkästi eri mieltä ja itse asiassa hyvin perustein. Itse silti nihkeilen.
Sukupuoli-identiteetti puolestaan on täysin väärä lähtökohta ajatukseen, että on jostain syystä ikävää olla tyttö/poika. Ihan suorana kommenttina loppukaneettiinne: homous taitaa nykyään herättää aika vähän mielenliikkuja… mutta trans on todellakin lähempänä poliittista kannanottoa kuin mitään muuta.
Sukupuolen moninaisuudesta puhuminen EI kuulu alakouluun tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan oppilaitokseen. Ei varsinkaan päiväkotiin. On todellakin tarpeetonta luoda “sukupuolivähemmistöjä” alaikäisten joukkoon. Ajatus on aika vaarallinen, kun tiedetään, että lapset muuttavat mieltään tuon tuostakin. Teini-ikäinen tekee teinin temppujaan ja on tehnyt maailman sivu.
Kun tähän lisätään, että voi ryhtyä “syrjityn vähemmistön” edustajaksi tuosta vain, voidaan ryhmän syrjityn vähemmistön status hyvällä syyllä kyseenalaistaa. Yleensä vähemmistöön kuuluminen ei nimittäin ole vapaaehtoista. Jos sukupuoli on ilmoitusasia, jolla päässee ”
Arvaattekos, kenen nilkkaan tämä iskee? Dysforikkojen ja transseksuaalien.
Oletteko ikinä pohtineet, kuinka paljon pohjalla on kussakin kulttuurissa – jopa suomalaisessa – olevia jäykkiä sukupuolinormeja, joita olisi syytä tarkastella? Jos se, että niihin normeihin ei koe sopivansa, johtaa ajatukseen, että on väärää sukupuolta ja sitä ajatusta aletaan tukea… se on yhtä kuin todeta, että näitä kulttuurisia normeja ei voi muuttaa.
Ja biologinen sukupuoli – todettu, ei arvalla määritelty – ei ole kulttuurinen normi, vaan kulttuuristen sukupuolinormien perusta. Ja kun sitä sukupuolta ei voi muuttaa millään määrällä kosmeettista kirurgiaa, ollaan “sukupuolen moninaisuuden” suhteen äkkiä kaulaa myöten ongelmissa, kun 99 prosentin enemmistö ei taivu 1 prosentin outoihin tarpeisiin – etenkään kun siihen “vähemmistöön” voi vain noin vain liittyä.
(Intersukupuolisuuskaan ei ole “sukupuolen moninaisuutta”, vaan kummallisuuksia sellaisen ihmisen sukupuolipiirteissä, jotka ovat niistä huolimattakin… miehiä ja naisia.)
Mihin ihan OIKEASTI on unohtunut ajatus, että lapsi on hyvä sellaisena kuin on? Sukupuoli-identiteetti ja mahdolliset myöhemmät transhoidot eivät tue sitä ajatusta.