Tavallinen lapsuus kaventuu, kun tavoitellaan täydellistä lapsuutta

Lapsuuteen ja nuoruuteen kuuluu itsensä etsimisen vaihe. Jokainen lapsi haluaa olla ainutlaatuinen oma yksilönsä, mutta häntä ohjaa myös tarve olla osa kaveriyhteisöä, kuulua ja kelvata joukkoon. Identiteettiä rakennetaan suhteessa toisiin, esimerkiksi vertailemalla, ottamalla mallia tai tekemällä eri tavalla kuin muut. (i) Lapsen ajattelua ja toimintaa yhteisössä ohjaavat sosiaaliset normit eli yhteisön hyväksymät säännöt siitä, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Näin myös näkemys siitä, mikä on tavallista tai epätavallista, normaalia tai poikkeavaa, muodostuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. (ii, iii)

Moni lapsi ja nuori miettii, onko hän oikeanlainen ja kelpaako hän omanlaisenaan muille. Sosiaalinen media vaikuttaa lasten ja nuorten ajatteluun monella tavalla (iv). Siellä epätavallinen tai erilainen voi olla trendikästä ja ihailtavaa, kun taas tavallinen voi näyttäytyä tylsänä. Samat säännöt eivät kuitenkaan päde kaikissa ympäristöissä, ja toisinaan rajanveto tavallisen ja epätavallisen tai hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän välillä voi olla lasten keskuudessa julmaa.

Lapsen elämä voi olla stressaavaa tasapainottelua sen suhteen, millainen voi olla. Stigman ja kiusatun aseman saa helposti. Lapsiasiavaltuutetun ja lasten tapaamisessa eräs yläkoululainen kertoi, ettei mieltä painavista asioista uskalla puhua, koska ”on niinku tuomittu” (v).

Sukellus oirealtaaseen

Moni lapsi ja nuori kokee myös erilaisia oireita, mikä voi aiheuttaa heille pelkoa ja ahdistusta. Tämä näkyy ruuhkautuneissa terveydenhuollon palveluissa (vi). Lääketieteen historioitsija Edward Shorter esitteli 1990-luvulla käsitteen ”symptom pool”, eli  kunkin aikakauden metaforisen oireiden altaan, jossa kulttuurisesti ja yhteisöllisesti hyväksytyt oireet kuvastavat yhteiskunnan käsitystä terveydestä (vii, viii). Altaasta oireen valitsemalla henkilö voi kertoa omasta pahoinvoinnistaan muille ymmärrettävällä tavalla.

Nykyajan oirealtaassa on niin paljon erilaisia oireita, että lähes jokainen voi löytää itselleen sopivan diagnoosin. Ei olekaan ihme, että moni lapsi ja nuori kokee olevansa jollakin tavalla epätavallinen tai poikkeava. Lasten kohdalla oireiden tulkintaan osallistuvat usein vahvasti ympärillä olevat aikuiset.

Kelan tilastot, jotka osoittavat esimerkiksi ADHD-lääkkeitä käyttävien sekä käytös- ja tunnehäiriöiden perusteella vammaistukea saavien lasten ja nuorten määrän lisääntyneen, herättävät kysymyksen ilmiön taustalla olevista syistä (ix, x). Onko käsityksemme tavallisesta lapsesta kaventunut vai onko kyse siitä, että erilaisia oireita tunnistetaan aiempaa paremmin ja niihin osataan hakea apua useammin (xi)?

On selvää, että monissa tilanteissa diagnoosit edistävät lasten hyvinvointia ja ne ovat siten tarpeellisia. Yhteiskunta saattaa myös vaatia niitä, jotta saa tarvitsemiaan tukitoimia. Ne eivät kuitenkaan saisi tarkoittaa sitä, että lapsi lääkitään ”tavalliseksi” tai lähetetään ”korjattavaksi” palvelujen piiriin. Olennaista on muokata lasten kasvuympäristöä ja yhteiskuntaa monenlaisten lasten tarpeita, hyvinvointia ja kasvua tukevaksi. Näin jokainen lapsi ja nuori voi diagnoosista riippumatta olla oma itsensä ja tulla hyväksytyksi omissa yhteisöissään sellaisena kuin on.

Ainutlaatuinen lapsuus

Vanhempien sekä lasten parissa työskentelevien tehtävänä on opettaa lapsia sanoittamaan tunteitaan ja hyväksymään, että kaikki lapset ovat erilaisia, mutta silti ihan tavallisia. Moni lapsi, nuori tai heidän vanhempansa, joka pohtii, johtaako viikonlopun herkuttelu syömishäiriöön tai onko siivousinto merkki pakko-oireisesta häiriöstä, voi hyötyä oikeanlaisesta tiedosta. Tilannetta voi helpottaa jaettu tieto siitä, että erilaiset kehitysvaiheet ja niiden tuomat vaikeatkin tunteet kuuluvat elämään, eikä kyse ole välttämättä sairastumisesta. On tärkeää tunnistaa lasten erityisyydet mutta samalla huolehtia siitä, etteivät aikuiset omalla toiminnallaan vahvista lapsen mahdollisia kielteisiä oireita. Tarpeen vaatiessa lasten ja nuorten on saatava apua sosiaali- ja terveydenhuollosta.

Paula Määtän ja Anja Rantalan mukaan tavallinen lapsuus kaventuu silloin, kun tavoitellaan täydellistä lapsuutta (xii). Tällöin suuri osa lapsista jää tavallisen ulkopuolelle ja määrittyy poikkeavaksi tai erilaiseksi.

Yhteiskunnassa todellisuutta tuotetaan myös puhetavoilla. Voidaan kysyä, mikä seuraus on esimerkiksi sillä, että lapsista käytetään ilmaisuja ”vähemmistöön kuuluva”, ”haavoittuvassa asemassa oleva”, ”erityistä tukea saava” tai ”diagnosoitu” lapsi (xiii). Enemmän puhetta olisi hyvä kuulla ihan tavallisista lapsista, sillä tavallinen lapsuus ilman leimaamista kuuluu jokaiselle lapselle hänen taustastaan, oireistaan tai diagnoosistaan riippumatta.