Kuuluminen on tekoja

Kuuluminen ei ole vain tunnetila, eikä se synny vain yksilön halusta. Kuuluminen rakentuu suhteessa toisiin ihmisiin ja ympäröiviin rakenteisiin. Se on kokemus siitä, että oma ääni, identiteetti ja läsnäolo ovat oikeutettuja ja tervetulleita. Lapsen oikeuksien viikon teema ”Oikeus kuulua” muistuttaa siitä, että kuuluminen on perusoikeus, mutta myös rakenteellinen kysymys.

Työssämme demokratiakasvatuksen ja nuorten osallisuuden parissa näemme, miten vahvasti tämä teema koskettaa etenkin Suomeen muuttaneita nuoria. Usealla heistä on kokemuksia ulkopuolisuudesta, rasismista ja korkeista odotuksista ja samalla näkemystä siitä, miten osallisuutta voi edistää.

Nuorten kohtaamat haasteet eivät liity heidän osaamiseensa tai motivaatioonsa, vaan siihen, että vaikuttamisen paikat, yhteisöt ja toimintaympäristöt eivät usein ole saavutettavia. Esteitä syntyy kielestä, normeista, oletuksista ja asenteista, joiden kautta kuulumista on totuttu määrittelemään.

Ryhmämme tarjoavat nuorille tiloja harjoitella vaikuttamista, keskustella tasa-arvosta ja yhteiskunnallisista kysymyksistä sekä löytää oma tapa käyttää ääntään. Tärkeintä on kokemus siitä, että oma ajattelu on arvokasta ja oma ääni on yhtä oikeutettu kuin muiden.

Plan International Suomen nuorten aktiivien kokemukset tekevät kuitenkin näkyväksi sen, että yhteiskunnan rakenteet eivät vielä mahdollista tällaisia kokemuksia kaikille. Vihas kuvaa ilmiötä näin: “Kielimuuri, rasismi ja kulttuurierot saavat joskus tuntemaan, ettei ole tarpeeksi hyvä ja jää ulkopuolelle. Koulussa tulee olo, että mua tuomitaan ja mun täytyy olla täydellinen. Joskus tuntuu, että mun pitää edustaa Sri Lankaa, enkä mä kuulu Suomeen vielä.”

Dristi jatkaa: “Maahan muuttaneille on asetettu rajat, millainen sun pitää olla. Vaikka sanoisit olevasi syntynyt täällä, sulta kysytään sun juurista. Tulee paine, että joutuu edustamaan koko ajan. Ihan sama, mitä tekee – tuntuu, ettei saa olla niin kuin muut.”

Kun julkisessa keskustelussa puhutaan maahanmuutosta kielteisesti, se ei jää vain sanoiksi. Se muovaa tiloja, joissa nuoret elävät, ja vaikuttaa heidän mielenterveyteensä sekä siihen, uskaltaako omaa ääntään käyttää. Vihas sanoo: “Kun tällaisia asioita tapahtuu yhteiskunnassa, ei tunnu turvalliselta sanoa omaa mielipidettä suomeksi. Koulussa jännittää ja stressaa puhua muiden edessä.”

Nämä kokemukset eivät synny tyhjästä. Ne syntyvät rakenteissa, joissa vaikutusmahdollisuuksissa on korkea kynnys, kielivaatimukset ovat usein kohtuuttomia ja normit osallistumista kaventavia. Kun vaikuttamisen tilat eivät ole saavutettavia, nuoren identiteetin rakentuminen ja paikka yhteiskunnassa jäävät epävarmoiksi.

Kuuluminen on tekoja. Se on turvallisia tiloja, joissa nuoret voivat ilmaista itseään ilman pelkoa arvioinnista tai edustamisen paineesta. Se on sitä, että heidän mielipiteitään kuunnellaan aidosti eikä vain muodon vuoksi. Kuten Dristi kiteyttää: “Me tarvitaan lisää turvallisia tiloja, joissa nuoret voi puhua ja vaikuttaa heille tärkeisiin asioihin. Tilassa pitää tulla olo, että on otettu hyvin vastaan ja nähdään osana ryhmää.”

Meidän tehtävämme aikuisina ei ole “antaa tilaa” ylhäältä päin, vaan purkaa niitä rakenteita, jotka ovat tilaa kaventaneet. Luoda ympäristöjä, joissa nuoret tulevat nähdyiksi omana itsenään. Tukea identiteetin rakentumista niin, että oma paikka yhteiskunnassa ei ole kyseenalainen, vaan itsestään selvä.

Yhteiskunnalla on vastuu varmistaa, että reitit vaikuttamiseen ovat avoimia myös niille, joita ei ole perinteisesti nähty aktiivisina toimijoina. Oikeus kuulua ei ole pyyntö tulla hyväksytyksi. Se on vaatimus siitä, että yhteisöt, instituutiot ja päätöksenteon paikat ovat yhdenvertaisia ja saavutettavia.

Kuuluminen on tunne, mutta se on myös rakenne. Ja rakenteita voi muuttaa.