Positiivinen pedagogiikka on noussut nyt paljon esiin julkisesti. Olen hykerrellyt koko syksyn jo ihan lasten vuoksi, mutta myös siksi että juuri tämä, hyvän näkeminen lapsessa, on meillä Parasta Lapsille ry:ssä uuden toiminnan vaikuttimena.
Näe hyvä mussa -toiminnassa me aikuiset mietimme omaa toimintaamme suhteessa lapsiin siten, että korostamme joka käänteessä lapsen onnistumisia ja tuemme häntä myös turvallisiin pettymyksiin. Tämä ei ole itsestäänselvyys. Olen valitettavan usein nähnyt päiväkoti- ja kouluympäristössä voivottelua, kuinka haastavat lapset eivät sopeudu toimintaan.
Lapsilta odotetaan asioita, joita he eivät vielä osaa tai ymmärrä
Kaikki lapset eivät asetu hienojen opetussuunnitelmien rakenteisiin. Me suoritamme ja odotamme, että myös lapsemme suorittavat: ”Emma ei taaskaan jaksanut keskittyä jumppaan”, ”Eetulla jäi taas vesivärimaalaus kesken”, ”kyllä on kasvatus mennyt pielen, kun ei noudateta sääntöjä.”
Ajatus täytyy kääntää totaalisesti. Miten minä aikuisena voin muokata ympäristön sellaiseksi, että lapsi pystyy siinä turvallisesti ja innostavasti kehittymään?
Lapsi ei ole huono tai liian vilkas, jos ei jaksa askarrella. Minä ohjaan toimintaa siihen suuntaan, missä lapsi loistaa. Sanallistan jokaista onnistunutta hetkeä. Sen ei tarvitse olla upea tuotos tai temppu, vaan ihan tavallinen arkipäiväinen asia. Sen ei kuulu olla itsestään selvää, että Pekka istuu nätisti pöydässä koko ruokailun kolmenkymmenen muun lapsen kanssa.
On täysin normaalia ja odotettavissa, että Pekalla tulee spagetista mieleen mato, joka olisi tosi hauska laittaa vaikka kaverin korvaan. Aikuisen tehtävä on kuljettaa tilannetta niin, että mato ei päädy toisen korvaan ja että loppujen lopuksi lautasella onkin vain ihan tavallinen spagetti.
Mihin oikeastaan turhaudut, kun lapsi alkaa kiukutella ketarat ojollaan kaupan käytävällä?
Aikuinen kokee itse epäonnistuneensa kasvattajana, kun lapsi ei toimi odotusten mukaan. Tällöin ei ole kyse siitä, että lapsi on tehnyt väärin, vaan olemme pettyneitä itseemme ja omiin odotuksiimme. Projisoimme sen lapseen. Kamalaa, eikö?
Mitä jos antaisimme armoa myös itselle ja huomaisimme hyvän omassa toiminnassa? Näytämme esimerkkiä myös lapsille. Jos en anna armoa itselleni, siirrämme taakkaa eteenpäin lapsille, vaikka tarkoituksella emme sitä tekisikään.
Totta kai me olemme vain ihmisiä. Elämäntilanteet ovat erilaisia, tukiverkkoa voi olla vähän ja joskus oikeasti harmittaa. Minä hermostun äitinä välillä enkä todellakaan osaa hioa jokaista hetkeä ennalta lapselle parhaaksi. Ymmärrän myös hyvin varhaiskasvatuksen asettamat raamit, jolloin jokaisen yksilön huomioiminen sataprosenttisesti joka hetki ei ole mahdollista.
Tarkoitus ei olekaan, että jokaisen lapsen vieressä tulee istua koko päivä, vaan panostaa niihin hetkiin, jolloin lapselle on mahdollista antaa huomiota. Muuttaa ajatustapaa ja toimintamallia aina sitä pientä hetkeä varten. Lapsellekin on todella hyvä nähdä aikuisen mokaavan ja kokevan erilaisia tunteita. Kyse onkin juuri siitä, että sanallistetaan asiat yhdessä lapsen kanssa, sekä epäonnistumiset että onnistumiset.
Usko tai älä: Ihminen muistaa kohdatuksi tulemisen aina
Kun lapsi saa aitoa ja lämmintä huomiota päivittäin, se vaikuttaa todella pitkään. Se jos mikä kehittää itsetuntoa. Me voimme kasvattaa sukupolven, joka ei häpeä eikä häpäise, vaan huomaa hyvän itsessä ja muissa. Isossa mittakaavassa se muuttaa maailman.
Kiitos, olitpa ihana, kun jaksoit lukea tämän kokonaan loppuun!