Lapsen oikeuksien -sivuston edellisessä blogi-kirjoituksessa, Sos-lapsikylän Johanna Hedman kirjoitti lasten lakiin perustuvasta oikeudesta tulla kuulluksi, sekä eri tavoista huomioida lapsen ääni ja oikeudet päätöksentekotilanteissa. Omien, kehittyviin maihin pohjautuvan, tutkimus-ja arkityöni havaintojen perusteella yksi merkittävin haaste lasten arkisenkin osallistumisoikeuden toteutumiseksi on, millaiseksi lasten taidot ja kyvyt mielletään. Usein niin kotona, koulussa kuin yhteiskunnallisessa päätöksenteossakin lasten osallisuuden tapa ja määrä on kiinni siitä, mihin keskustelua ja päätöksentekoelimiä hallinnoivat aikuiset uskovat lasten taitojen ja ennen kaikkea ymmärryksen riittävän.
Lapsen fyysinen osallistaminen esimerkiksi kotitöihin voi olla helpompaa kuin lapsen mielipiteen huomioiminen
Omien kokemusteni perusteella lasten fyysinen osallistaminen on yleisempää ja aikuisille helpommin ymmärrettävää, kuin lasten mielipiteiden huomioiminen ja päätöksentekoon osallistaminen. Fyysinen osallistaminen voi tarkoittaa esimerkiksi kotona kotitöiden tekemistä tai nuoremmista sisaruksista huolehtimista. Lapsuudessani järjestyksenvalvojana toimiminen koulussa oli yksi näkyvimmistä tavoista osallistaa lapsia käytännössä. Lasten fyysinen osallistaminen lisääntyy usein luontevasti sitä mukaan, kun aikuiset havaitsevat lapsen fyysisten kykyjen kehittyvän. Lasten mielipiteiden huomioiminen ja lasten osallistaminen päätöksentekoon herättää usein käytännönläheistä osallistamista enemmän negatiivisia tunteita, eikä aina korreloi lasten todellisen psykologisen kehitystason kanssa.
Tutkimus-ja työhavaintojeni perusteella aikuiset ja vanhemmat helposti arvioivat lasten psykologiset kyvyt lasten omia arvioita ja todellisuutta alhaisemmiksi. Alhainen käsitys lasten kyvyistä ymmärtää todellisuutta ja kyvystä tehdä hyviä, informoituja päätöksiä, laskee aikuisten todennäköisyyttä tukea lasten osallistamista päätöksentekoon. Kuitenkin lasten näkemyksiä ja mielipiteitä kuulemalla saavutetaan tietoa, jota ei muuten olisi mahdollista tavoittaa.
Viimeisimmällä työmatkallani Ruandassa pääsin osallistumaan uuden yhteisökehitysprojektimme suunnittelukokoukseen. Yhteisön jäsenet olivat kirjanneet ylös asioita, jotka heidän mielestään olivat kotiseutunsa suurimpia haasteita. Lasten ja nuorten kanssa oli käyty erilliset keskustelut, jossa he olivat päässeet jakamaan omia näkemyksiään kotiseutunsa ongelmista. Lapset ja nuoret olivat nostaneet puheenvuoroissaan esiin hyvin erilaisia haasteita, kuin mitä oli tullut ilmi aikuisten keskusteluissa. Aikuisten ja lasten ja nuorten esiin tuomat haasteet olivat yhtä tärkeitä, vaikka erilaisia. Jos lasten ja nuorten näkökulmaa ei oltaisi kysytty, yhden kokonaisen yhteiskuntaryhmän näkökulma yhteisön tilanteeseen ja tarpeisiin olisi jäänyt huomiotta.
Yhteiskunta näyttäytyy lapsille ja aikuisille erilaisena
Tutkijat Allison James, Chris Jenks ja Alan Prout ovat useammissa lapsuuden teoreettista käsitettä koskevissa teoksissaan käsitellään “heimolapsen” (tribal child) lähestymistapaa lapsuuden määrittelyyn. “Heimolapsuuden” määritelmässä lapsuus on sosiaalisesti konstruoitu, ja lapsuuden katsotaan koostuvan aikuisuudesta erillään olevasta kokemus -ja tomintamaailmasta. Lapsuuden toimintaympäristöön kuuluvat sille ominaiset säännöt ja rituaalit, joissa lapset ovat asiantuntijoita. Yhteiskunta näytäytyy lapsille ja nuorille erilaisena kuin aikuisille ja iäkkäille ihmisille. Lasten kokemusasiantuntijuutta heidän maailmastaan ja näkökulmistaan tarvitaan ei vain lasten oikeuksien turvaamiseksi, vaan koska tätä tietoa voidaan käyttää lasten hyvinvoinnin parantamiseksi. Vaikka aikuisten käsitykset lasten kyvyistä eivät aina olisikaan todenmukaiset, aikuisten vastuulla on varmistaa että kaikki lapset, kehitystasostaan huolimatta, ja kehitystasonsa mukaisesti saavat osallistua.