Toimin rikostyön päällikkönä Aseman Lapset ry:ssä, jossa työskentelemme rikos- ja päihdekierteessä olevien nuorten ja heidän perheidensä kanssa. Minulta kysytään usein, mikä yhdistää rikos- ja päihdekierteessä olevia nuoria. Yhtä oikeaa vastausta ei ole, sillä jokaisen nuoren tarina on yksilöllinen, monimutkainen ja useiden sattumien summa. Silti yksi piirre nousee lähes aina esiin: vaikea suhde kouluun.
Joissain tapauksissa koulu on sysännyt nuoren syrjään, joskus nuori on itse päättänyt, ettei koulu ole hänelle hyvä paikka. Molemmissa tapauksissa seuraus on sama: kun nuori poistuu kouluyhteisöstä, katkeaa paitsi oppiminen, myös kuulumisen tunne.
Pysähdyin pohtimaan asiaa hiljattain, kun luin Helsingin yliopiston tutkimuksesta, jossa todettiin kielellisten vaikeuksien olevan vahvasti yliedustettuina vankiloissa. Hanna Markkasen havainnot kuulostavat tutuilta: monen nuoren tunteiden kuvaus typistyy muutamaan sanaan: “vi****aa” tai “ihan ookoo”. Miten nuori voisi reflektoida tekojaan ja tunteitaan, jos hänellä ei ole siihen sanastoa tai kykyä tunnistaa kokemaansa?
Kun kielelliset tai muut oppimisen haasteet jäävät tunnistamatta, jää myös toteutumatta oikeus tulla ymmärretyksi. Tämä näkyy koulussa, lastensuojelussa, rikosprosesseissa ja ihmissuhteissa.
Työssämme näemme usein, että koulut, lastensuojelu ja aikuiset kyllä tunnistavat, että nuorella on oppimisen vaikeuksia. Silti arjen rikkonaisuus, sitoutumisen haasteet ja rikos- sekä päihdekierteet estävät ongelmien juurille pääsemisen. Oikea-aikainen tuki jääkin usein antamatta. Näiden nuorten kohdalla olisi tärkeää, että aikuiset pystyisivät tukemaan nuorta silloin, kun hän on itse motivoitunut. Aikuisten ehdoilla ja aikatauluin toimiminen palvelee nuorta vain harvoin.
Kun sopivaa apua ei löydy, nuori etääntyy entistä kauemmas yhteisöistä. Poissulkemisen sijaan tarvittaisiin joustavuutta: erilaisia oppimispolkuja, tukea kielellisiin vaikeuksiin ja yhteisöjä, jotka kannattelevat. Kouluissa tehdään paljon hyvää työtä, mutta rikostaustaisten nuorten näkökulmasta koulumaailma näyttäytyy usein paikkana, josta heidät sysätään pois. Meidän aikuisten pitäisi pystyä yhdessä parempaan.
Julkisessa keskustelussa nuorten rikoskierteiden katkaisemiseen etsitään jatkuvasti uusia ratkaisuja. Viime aikoina esillä ovat olleet erityisesti kovat keinot. Sen sijaan ennaltaehkäisy ja varhainen tuki jäävät helposti keskustelun ulkopuolelle. Tarvitaan kuntoutusta, tukea ja aikuisia, jotka näkevät nuoret sellaisina kuin he ovat: keskeneräisinä ja vielä elämää opiskelevina.
Rikoksia tekevä nuorikin on lapsi. Hänen oikeutensa on kasvaa, oppia ja kuulua yhteisöön – myös silloin, kun hän horjuu. Koulu voi olla silta takaisin yhteisöön, mutta vain jos sen ovet pysyvät auki.
Meidän aikuisten vastuulla on rakentaa se tuki, jonka ansiosta nuoren ei tarvitse valita ulkopuolisuutta. Yhteisöön kuuluminen ei ole palkinto hyvästä käytöksestä, vaan lapsen oikeus.
Aseman Lapset työskentelee rikos- ja päihdekierteessä olevien nuorten ja heidän perheidensä kanssa. Kirjoittaja toimii Aseman Lasten rikostyön päällikkönä.
