Olenko suomalainen? Vai sittenkin somalialainen tai nepalilainen? Pitääkö valita vai voiko olla molemmat? Tai sitten ei kumpikaan?
Oman identiteetin määritteleminen on maahanmuuttajataustaisille nuorille vaikeaa. Se on vaikeaa kaikille nuorille.
Meille lisähaastetta tuo se, että elämme eri kulttuureiden välillä ja muilla ihmisillä on jatkuva tarve lokeroida meitä johonkin niistä.
Matkustettaessa kerromme kysyjille ylpeästi olevamme Suomesta. Olemme ylpeitä maasta, jossa olemme syntyneet tai kasvaneet. Maasta, jossa olemme saaneet koulutuksen sekä elää turvassa ja rauhassa – maassa, joka edustaa tasa-arvoa koko maailmalla.
Mihin minä kuulun?
Suomeen palatessa tilanne kuitenkin muuttuu. Jonkun kysyessä mistä olet, ylpeän vastauksen tilalle astuu epävarmuus. Ihmisten reaktioiden pelossa on joskus helpompi kertoa, mistä juuret ovat, jopa silloin, kun on itse syntynyt Suomessa.
Vaikka kuinka kokee oman identiteettinsä olevan suomalainen, ei sitä aina uskalla sanoa ääneen. Mitä jos ihmiset suuttuvat?
Toisaalta me myös arvostamme omaa taustakulttuuriamme yhtä paljon kuin suomalaistakin. Juhlimme ylpeästi yhdessä perheen ja ystävien kanssa erilaisia kulttuuriemme juhlia. Juhlissa pyrimme luomaan kulttuurin henkeä esimerkiksi pukeutumalla perinteisiin vaatteisiin, valmistamalla ihania herkkuja ja tanssimalla yhdessä.
Tästä huolimatta käyttäytymisemme, puhetapamme sekä tekomme tekevät meistä erilaisia taustakulttuurimme edustajiin verrattuna. Mihin sitten kuulun? Olenko hylännyt omat juuret, jos koen itseni suomalaiseksi?
Mihin lokerointia tarvitaanko?
Olemmeko sitten maahanmuuttajia? Siinähän nämä kaksi asiaa yhdistyvät. Sekään ei kuitenkaan ole mikään identiteetti. Sen mukaan kaikki maailman kansalaiset, jotka eivät ole suomalaisia, kuuluvat yhteen ryhmään.
Ei siis siinäkään ole paljoa samaistumisen paikkaa tai identiteetin rakennusmateriaalia. Sen sijaan se rajaa itsensä ihan tavallisiksi nuoriksi kokevat johonkin olemattomaan ryhmään kuuluviksi.
Kysymmekin siis, onko tarve lokeroinnille todellinen? Eikö minuus synny siitä, keneksi itseni koen? Onko muilla oikeutta evätä omaa kokemustani? Hyvin harva nuori tietää vielä kuka on. Kaikki nuoret ovat joka tapauksessa erilaisia riippumatta siitä, mistä he ovat kotoisin.
Nuoruuden identiteettikriiseily on ihan tarpeeksi vaikeaa ilman että pitää vielä pohtia mihin lokeroon joutuu ulkonäön, synnyinpaikan tai vanhempien synnyinpaikan mukaan.
Haluamme, että meidät nähdään yksilöinä, ei jonkin ryhmän edustajana. Haluamme, että saamme olla lapsia ja nuoria, jotka saavat kasvaa ja kehittyä yksilöinä.
Lapsia ja nuoria, jotka miettivät, puhuvat, unelmoivat ja toteuttavat itseään juuri miten itse parhaaksi kokevat. Tämä ei ole uusi ajatus, tätä ajattelua ei vain meihin usein sovelleta. Mekin olemme ihan vain nuoria, me olemme me.