Sopimuksen syntyhistoria

Lapsen oikeuksien sopimuksella on ollut keskeinen vaikutus siihen, että lapset nähdään paitsi erityisen suojelun kohteena myös aktiivisina toimijoina ja oikeussubjekteina. Lapsen oikeuksien sopimuksen 2 artikla velvoittaa sopimuksessa tunnustettujen oikeuksien takaamisen kaikille lapsille ilman minkäänlaista erottelua.

Sopimuksen ymmärtämisen kannalta lapsen edun ensisijaisuuteen velvoittava 3 artiklan 1 kohta on keskeinen. Se velvoittaa ensisijaisesti ottamaan huomioon lapsen edun kaikissa julkisen tai yksityisen sosiaalihuollon, tuomioistuinten, hallintoviranomaisten tai lainsäädäntöelimien toimissa, jotka koskevat lapsia. Sopimuksen 3 artiklaa on kutsuttu sateenvarjoartiklaksi, sillä lapsen edun toteutuminen edellyttää kaikkien lapselle sopimuksessa turvattujen oikeuksien toteutumista.

Sopimus myös korostaa lapsen osallistumisen oikeutta (12 artikla) sekä lapsen iän ja kehitystason mukaan vahvistuvaa autonomiaa. Sopimuksen 12 artiklan mukaisesti lapsella on oikeus ilmaista näkemyksensä kaikissa lasta koskevissa asioissa. Lapsen näkemykset on myös otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti.

Sopimus on osa oikeusjärjestystämme ja ollut lain tasoisena voimassa Suomessa vuodesta 1991. Ratifioidessaan lapsen oikeuksien sopimuksen Suomi sitoutui turvaamaan lapsen kaikki oikeudet sekä suojelemaan ja edistämään niitä. Muodollisesti vastuulliset tahot sopimuksen täytäntöönpanossa ovat sopijavaltioiden hallitukset, joiden tulee ryhtyä kaikkiin tarpeellisiin lainsäädännöllisiin ja hallinnollisiin toimenpiteisiin sopimuksen oikeuksien toteutumiseksi. Hallitusten velvollisuutena on huolehtia sopimuksen kansallisesta täytäntöönpanosta ja viranomaisten asianmukaisesta kouluttamisesta sekä varmistaa lapsen oikeuksien sopimuksen tunnettavuus.

Lapsen oikeuksien julistus oli selkeästi ensimmäinen askel kohti Lapsen oikeuksien yleissopimusta. Julistus sisälsi kymmenen periaatetta, joissa ilmaistiin kaikille lapsille kuuluvat perustavanlaatuiset oikeudet. Periaatteisiin sisältyi muun muassa lapsen oikeus nimeen ja kansalaisuuteen, lapsen oikeus kasvaa ja kehittyä sekä velvollisuus asettaa lapsi ensisijalle suojelua ja apua annettaessa. Vaikka julistus ei ollut valtioita sitova, se kuitenkin vaikutti selkeästi siihen, että lapsen oikeudet nousivat esille ja tietoisuuteen sekä kansainvälisellä että kansallisella tasolla.

Vuonna 1978 Puolan hallitus teki aloitteen YK:n yleiskokoukselle lasten oman ihmisoikeussopimuksen laatimiseksi. Sopimus hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa 20.11.1989 eli tasan 30 vuotta lapsen oikeuksien julistuksen hyväksymisen jälkeen. Lapsen oikeuksien sopimus tuli kansainvälisesti voimaan 2.9.1990, kun riittävä määrä valtioita oli sen ratifioinut. Suomessa sopimus tuli voimaan vuonna 1991, josta alkaen se on velvoittanut Suomen valtiota. Sopimuksen tarkoituksena ei ole ainoastaan täyttää lapsen tarpeita vaan taata ja toteuttaa hänen oikeutensa.

Alun perin oli tarkoitus, että sopimus muodostuisi lähinnä lapsen oikeuksien julistuksen periaatteista, mutta valmistelun aikana todettiin, ettei julistuksen sisältö enää tuntunut riittävän sopimuksen sisällöksi. Julistuksen periaatteisiin perustuva sopimusluonnos vaikutti liian suppealta eikä se ottanut riittävästi huomioon julistuksen ja sopimuksen periaatteellista eroa: julistuksen tarkoituksena on tuoda esille yksimielisesti hyväksytyt periaatteet kun taas sopimus puolestaan on laillinen ja sitova asiakirja. Sopimusehdotukseen ei myöskään sisältynyt täytäntöönpanovelvoitteita. Aktiivisimmin sopimuksen laadintaan osallistuivat Iso-Britannia, Hollanti, Itävalta, Norja ja Suomi.

Itsessään sopimuksen valmisteluprosessi venyi kymmenvuotiseksi. Lapsen oikeuksien sopimuksen valmistelua hidastivat valtioiden taloudellisten ja sosiaalisten järjestelmien eroavaisuudet, perinteet ja kulttuurierot. Erityisesti kysymykset lapsuuden ajankohdan alkamisen määrittelystä, uskonnonvapaudesta ja adoptiosta herättivät erimielisyyttä.

Katso myös:

Lapsen oikeuksien sopimuksen tausta (Ihmisoikeudet.net)