“Lasten ja aikuisten väliin voi syntyä kuilu jo päiväkodissa” – Lastenpsykiatri Raisa Cacciatore ja filosofian tohtori Mirja Köngäs ovat huolissaan kiireeseen hukkuvista lapsista.
Lasten neurologisen kehityksen herkkyysvaiheet kerrattiin Lastenpsykiatriyhdistyksen syyskoulutuspäivillä 12.-13.11. Sosiaaliset taidot opitaan etenkin 0-6 ja tunteiden hallinta 0-3 vuotiaana. Tämä näkyy siten, että lapsi joutuu helposti ja usein voimalliseen tunnetilaan, varsinkin lapsiryhmässä. Kehittyäkseen hän tarvitsee aikuisen apua havaitsemaan, ymmärtämään, sanoittamaan ja säätelemään tunteita. Lapsuuden tärkein tehtävä on oppia kuinka ollaan tunteitten ja toisten ihmisten kanssa.
Mielenterveys rakentuu luottavaisuudesta
Jotta tunnetaidot ja turvallisuus voivat kehittyä, aikuisen rentous sekä kyky havaita, eläytyä ja ottaa huomioon lapsen näkökulma ovat oleelliset. Mielenterveys rakentuu luottavaisuudesta ympärillä oleviin ihmisiin, elämään ja asioiden järjestymiseen.
Kehityksen ytimessä on, että lapsi tulee kuulluksi ja nähdyksi ja aikuiset vastaavat systemaattisesti lapsen tarpeisiin. Osallisuuden tärkeys on keskeisesti esillä Lapsen oikeuksien viikossa, jota vietetään kouluissa 19.-23. marraskuuta.
Varhaiskasvattajien ylikuormitus on vaarallista. Otsikot puhuvat resurssipulasta ja äärimmilleen vedetyistä työntekijöistä. Puolet varhaiskasvattajista kertoi resurssipulasta, kiireestä, stressistä ja ahdistuksesta jo vuoden 2013 Väestöliiton kyselyssä.
Ihminen ei kestä jatkuvaa stressiä, joka kuormittaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vaarana on, että aivot sulkevat pois käytöstä tunteiden säätelyn, empatian ja leikkisyyden. Tähän meillä ei ole varaa.
Jos leikkisyys ja läsnäolo vaikeutuvat, poistuu myös mahdollisuus tunnistaa lasten keskinäinen maailma, joka toteutuu jatkuvasti hyvin tunnepitoisesti rikkaana aikuisten silmien alla odottaen huomiota. Stressaantuneet aikuiset kuitenkin voivat nähdä vain aikuistotuuden.
Aikuiset ja lapset puhuvat eri kieltä
Uuden väitöksen (Köngäs 2018) mukaan varhaiskasvattajien kiire ja stressi näkyivät tutkimusvideoilla. Aikuiset ja lapset olivat usein kuin kahdesta eri kulttuurista, puhuen aivan eri kieltä.
Aikuisten kamppaillessa ajan ja voimien riittävyydestä, lapsilta oletettiin tottelemista, mutta tunnetarpeet jäivät havaitsematta. Lapset piilottelivat vaikeuksiaan aikuisilta ja salasivat tunteitaan, varsinkin suruaan. Tunnetaitojen opettelussa lapset jäivät toistuvasti vertaisten varaan. Burnoutin partaalla aikuinen voi ymmärtämättään ohittaa lapsen tunteet ja kuormittaa omalla voimattomuudellaan. Kuilu aikuisten ja lasten välille voi syntyä jo päiväkodissa.
Esimerkkinä tilanne, jossa pojista toinen leikisti ampui huoneeseen tullutta hoitajaa.
”No mutta sitten Kaisa kuolee!” sanoi hoitaja säikähtäen, josta Hemmo nolostui, yritti nauraa ja sanoa ”Te komennatte täällä pikkusen liikaa…” Tähän Kaisa kiukkuisena ”No just! Mitä luulet, että mun lapset tykkäis jos tappaisit mut? Tykkäisitkö ite siitä, että joku ampuis sun äidin?” Hemmo vilkaisi apua anoen Villeä, joka myötätuntoisesti viittilöi Hemmon luokseen, nosti käden harteille ja kuiskutti korvaan. Kaisa jatkoi tiukoin ilmein siivousta. Pojat poistuivat huoneesta.
Lapset ovat luonnostaan rehellisiä ja oikeudenmukaisia. Lapset tarvitsevat kunnioittavaa tukea. Varhainen eri leireihin meno ja pettymys näkyvät koulumaailmaan jatkuvana pahoinvointina. Pettynyt lapsi on näköalaton. Osa oppii hakemaan huomiota kielteisin keinoin, osa vetäytyy. Näin rakennamme aikapommin tulevaisuuteen.
Varhaiskasvattajille on annettava mahdollisuus kuulla joka lapsen ääni. Näin myönteinen ja turvallinen ilmapiiri lisääntyisi ja lasten ahdistus, masennus, keskittymis- ja käytöshäiriöt sekä kiusaaminen vähenisivät (Brackett 2017). Jos lapset oppivat taaperoina karttamaan aikuisia tarvitessaan tukea, olemme väärällä tiellä. Katkeroitunut lapsi ei koululaisenakaan turvaa aikuisiin.
Teksti on julkaistu Aamulehdessä 19.11.2018