Jokainen lapsi on arvokas. Tämähän on itsestään selvää, eikö? Siihen arvoon ei inflaatio tai lama pure eivätkä sitä maailman myllerrykset heilauta. Juuri nyt kuitenkin tuntuu siltä, että tämä Lapsen oikeuksien sopimuksen mukainen ihmisarvon ja arvokkuuden oikeus ei toteudu yhdenvertaisesti, koska kaikki lapset ja perheet eivät Suomessakaan saa samoja mahdollisuuksia tai tukea.
Yli sata vuotta vanha suomalainen neuvolajärjestelmä ja äitiysavustus ovat toimivia ja mittaamattoman arvokkaita tapoja taata samat lähtökohdat kaikille syntyville lapsille elämän ensi metreillä. Ne ovat malliesimerkki muodollisesta yhdenvertaisuudesta: tarjotaan sama tuki kaikille tarpeesta ja taustasta riippumatta. Maksuttomat neuvolapalvelut ja pahvilaatikollinen vaatteita kantavat kuitenkin vain alkutaipaleen. Ja miten suuri ja kauaskantoinen apu niistä lopulta on, jos sattuu syntymään perheeseen, joka on jo ennen vauvan tuloa ajautunut haavoittuvaan asemaan esimerkiksi yleisen asumistuen leikkausten, työttömyysturvan lapsikorotusten poistamisen tai vain yleisen elinkustannusten nousun vuoksi?
Arvostavalla kohtaamisella vahvistetaan perheiden resilienssiä
Suunnitteilla olevat ja jo päätetyt valtiontalouden elvytystoimet uhkaavatkin nyt myös monia sellaisia lapsiperheitä, joiden viimeinen arjen tuki on ollut järjestön tarjoama maksuton yksilöllinen neuvonta tai ryhmä- ja vertaistoiminta. Kohtaamisissa ja keskusteluissa välittyy perheiden huoli näiden tukimuotojen katoamisesta, yksin jäämisestä ja kasvavasta epävarmuudesta. Arvostava kohtaaminen, lapsen (ja vanhemman) näkeminen ja aito läsnäolo esimerkiksi ryhmätoiminnassa lisää hyvinvointia monella tasolla. Järjestöjen matalan kynnyksen toiminnalla voidaan saavuttaa monenlaisia perheitä, ja niissä kohdataan jokainen perhe arvokkaana. Näiden kohtaamisten turvaamiseksi tarvitaan kuitenkin sellaiset pysyvät rakenteet, jotka eivät ole uhattuina aina, kun valtiontaloutta sopeutetaan.
Monet perheet tarvitsevat juuri näitä käytännön tekoja kokeakseen olevansa pystyviä ja resilienttejä myös silloin, kun arjessa on haasteita. Vanhemmat puhuvat nyt arvottomuuden tunteesta ja voimattomuudesta sen edessä, kun ei voi tarjota lapselle sellaista arkea kuin haluaisi. Pulaa on ruoasta ja muista arjen perustarpeista, mutta paljon puhuttaa myös pelko lasten jäämisestä oman ikäryhmänsä ulkopuolelle perheen vähävaraisuuden vuoksi.
Positiivinen erityiskohtelu mahdollistaa todellisen yhdenvertaisuuden
Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan yhteiskunnan tulee turvata lasten suotuisa kasvu, johon kuuluu kehityksen kannalta riittävä elintaso. Todellisen yhdenvertaisuuden toteutuminen vaatiikin usein positiivista erityiskohtelua, eli sitä, että tarjotaan sellaista kohdennettua tukea ja apua, jolla tasataan esimerkiksi heikommista lähtökohdista johtuvia eroja. Järjestöissä tällaista tukea pystytään tarjoamaan, ja niissä on töissä tällaisten tukimuotojen huippuosaajia. Korvaavia toimijoita ei ole, ja toimintamuotojen lakkauttamisesta tulevat kärsimään perheet.
Jokaisen lapsen arvon tunnustamisen tulee näkyä käytännön tekoina ja toimina; kasvua ja kehitystä tukevina rakenteina ja palveluina ja yhdenvertaisia mahdollisuuksia avaavina kohdennettuina tukimuotoina. Jokaisella hallituskaudella. Muuten se on vaarassa jäädä yleväksi sanahelinäksi. Meidän tulee hyvinvointiyhteiskuntana pystyä näyttämään jokaiselle lapselle, että hän on arvokas – yhtä arvokas kuin kaikki muutkin lapset.
Taru Karonen työskentelee asiantuntijana Marttaliitossa. Marttojen valtakunnallisen Lapsiperheiden arjen tukeminen -toiminnan keskiössä ovat pikkulapsiperheiden arjen taitojen vahvistaminen ja uuden oppiminen yhdessä tehden. Tutustu martat.fi/lapsiperheet
